Filmikamari SEL SEOL
Takaisin

SEOL Jäsenteattereiden uutiset

13.03.2008
Ernst Lubitsch -kevät Tampereen Niagarassa

Elokuvateatteri Niagara, Kehräsaari
Englantilaiset tekstit - with English subtitles- Liput/Tickets: 2 euros

Pe 4.4. klo 16.30
ICH MÖCHTE KEIN MANN SEIN – I DON´T WANT TO BE A MAN (1918) 45 min
ja DIE AUSTERNPRINZESSIN – THE OYSTER PRINCESS (1919) 60 min

La 5.4. klo 14.00
SUMURUN – ONE ARABIAN NIGHT (1920) 103 min

Su 6.4. klo 14.00
ANNA BOLEYN (1920) 118 min

Ma 7.4. klo 17.00
DIE BERGKATZE – THE WILDCAT(1921) 82 min

Ke 9.4. klo 16.30
Robert Fischer: ERNST LUBITSCH IN BERLIN (2006) 110 min



ERNST LUBITSCH

Tyylikkään elokuvakomedian kuningas Ernst Lubitsch (*29.1.1892 Berliini, †30.11.1947 Hollywood) oli aina reilusti sitä mitä hän oli. Hattukauppiaan poika sai läpimurtonsa berliiniläiskomedioiden juutalaisena puotipuksuna. Hollywoodissa hän esiintyi eurooppalaisena itsenään ilman tekaistuja von-etuliitteitä.

Lubitschin ura eteni 1910-luvun farsseista fantasiaan, historiallisiin mahtielokuviin, 1920-luvun Hollywoodin ihmissuhdekomediaan ja jazz-ajan erotiikkaan.

Teatterissa Max Reinhardtin ohjauksessa Shakespeare-osia näytellyt Lubitsch tuli elokuvanäyttelijäksi vuonna 1913 kaupallisissa farsseissa. Niissä hän esitti usein kauppa-apulaista, joka nai pomon tyttären ja saa puolet firmasta. Nuoresta Lubitschista tuli Saksan suosituin elokuvakoomikko. Hänen tuottajansa Saksassa oli Paul Davidson, käsikirjoittajansa Hanns Kräly ja kuvaajansa Theodor Sparkuhl.

Varhaisimmassa säilyneessä ohjaustyössään Kun olin kuollut (Als ich tot war, 1915) Lubitsch näytteli miestä, joka naamioituu vaimonsa palvelijaksi voittaakseen hänet takaisin. Makuukamarifarssissa Kun neljä tekee samaa (Wenn vier dasselbe tun, 1917) suuri Emil Jannings nähtiin ensi kertaa Lubitschin ohjauksessa.

Hilpeä En tahdo olla mies (Ich möchte kein Mann sein, 1918) tarjosi omaperäisempää: suosikkikomedienne Ossi Oswalda pukeutui mieheksi päästäkseen jännittäviin yökerhoihin. Lubitsch sai tähdekseen tulisen puolattaren Pola Negrin ja alkoi kokeilla fantastisia aiheita. Muumion silmät (Die Augen der Mumie Mâ, 1918) ei ole kauhuelokuva vaan Negri-Jannings -irrottelua muumion haudasta nousseena napatanssijana ja tätä vainoavana konnana.

Maailmansodan loppumelskeissä kuvattu ja vallankumouspyörteissä ensi-iltansa saanut Carmen (1918) nosti intohimoisen Negrin maailman tietoisuuteen. Harry Liedtke oli Don José rehevässä Mérimée-filmatisoinnissa, josta tuli saksalaisen elokuvan kansainvälinen läpimurto ennen Caligaria.
Meyer Berliinistä (1918) palasi Lubitschin koomikkohahmoon ja Berliinin vaatekauppiasmaailmaan. Kun Meyer lähtee alppilomalle lääkärin määräyksestä seuraa toilailua nahkahousuissa, neljän hengen sänkyfarssia ja kiehtovaa kuvausta Berchtesgadenissa ym. oikeilla kuvauspaikoilla.

Osteriprinsessa (1919) oli elokuva, josta Lubitsch katsoi omaperäisen komediatyylinsä alkaneen. Riemukas satiiri sijoittuu sodanjälkeiseen köyhtyneeseen Saksaan, jonne dollariprinsessa tulee naimaan aidon aatelismiehen. Lubitsch loihti elokuvaan rytmin, jossa on gageja gagin päälle.

Suurtuotanto Madame Dubarry (1919) tutki Ranskan vallankumousta Ludvig XV:n (Jannings) makuukamarin näkökulmasta. Pola Negri esitti hattuompelijatarta, josta tulee kreivitär; puitteiltaan elokuva oli mahtava; visuaalisia oivalluksia riitti intiimeissä ja joukkokohtauksissa.

Ilahduttavassa fantasiakomediassa Nukke (1919) oli vapaita yhtymäkohtia Hoffmannin tarinoihin. Naiskauhua poteva nuorukainen kohtaa elävän naisen kaltaisen nuken. Elokuva pursuilee visuaalisia vitsejä nukketeatterin maailmasta.

Talvilomallaan Lubitsch teki baijerilaisfarsseja Shakespearea parodioiden. Kohlhieselin tyttäret (1920), hänen suosituin saksalaiskomediansa, sijoitti Kuinka äkäpussi kesytetään -juonen Alpeille, pääosissa Henny Porten ja Emil Jannings. Taistelevien sukujen tarina Romeo ja Julia lumessa (1920) tarjosi rehvakasta iloa ja hauskoja gageja.

Sumurun (1920) perustui Max Reinhardtin suosittuun Tuhannen ja yhden yön tarinoiden balettipantomiimiin. Nimiroolissa oli ruotsalainen Jenny Hasselquist, seksikkäänä haaremitanssijattarena Pola Negri ja sydänsuruisena pajatsona Lubitsch itse viimeistä kertaa näyttelijänä.

Oli Englannin historian vuoro saada sänkykamarikohtelu. Anna Boleynissa (1920) Jannings oli monista vaimoistaan kuuluisa Henrik VIII; traagisen nimiroolin esitti maan suosituin naistähti Henny Porten. Huippulavastajat pystyttivät Windsorin linnan, Tower of Londonin, jne. Berliiniin.

Sodanvastaisessa satiirissa Vuorikissa (1921) paraatipöyhistelylle omistautunut armeija paljastui jänishousuiksi, kun rosvoista pelätyin, "Vuorikissa" (Pola Negri), kukisti heidät kevyesti korvapuustein. Ekspressionistisessa komediassa korostuivat pehmeät, pyöreät muodot.

Lubitsch etunenässä Saksa kohosi maailman mahtavimpien elokuvamaiden joukkoon. Hänen spektaakkeleistaan mahtavin oli Faaraon vaimo (1921), jossa Jannings esitti Niilin hirmuhallitsijaa, ja naispääroolin sai Dagny Servaes. Pyramidit, sfinksit ja palatsit rakennettiin vaivoja säästämättä.

Tuntematon Ernst Lubitsch -ohjelmassa Stefan Drössler (München) esittelee rekonstruktion (2007) elokuvasta Liekki (1922, Pola Negri, 44 min), joka oli Dreyerin suosikkielokuvia, otteen Paitakuningas-komediasta (Der Blusenkönig, 1917), Faustin koekuvauksia (1923, Mary Pickford) sekä otteen Isänmaan ystävä -draamasta (1928, Emil Jannings).

Mary Pickford kutsui Lubitschin Hollywoodiin, ja kun Faust-hankkeesta luovuttiin, tehtiin Rosita (1923), joka poikkesi Lubitschin saksalaisista spektaakkeleista. Espanjan kuningas ihastuu satiiriseen katulaulajaan (Pickford), mutta nyt nainen ei jää tyrannin voimattomaksi uhriksi. Sevillan karnevaalikuvauksessa Lubitsch osoitti vielä kerran taitonsa "massojen ornamenttien" luojana. Sitten hänen uransa sai uuden suunnan.

Chaplinin Nainen Pariisissa antoi Lubitschille esikuvan uuteen älykkääseen tapainkomediaan, josta tuli malli elokuvan myöhemmille ihmissuhde- ja uudelleenavioitumiskomedioille. Tarinoita lainattiin pariisilaisista bulevardikomedioista ja unkarilaisista näytelmistä. Välkkyvä kuvallinen oivallus sai innoitusta DeMilleltä, Stilleriltä ja Stroheimilta.

Avioliiton ilveilyä (1923) oli satiirinen neloisdraama Arthur Schnitzlerin tapaan kuvatussa Wienissä, pääosissa Adolphe Menjou, Marie Prevost, Monte Blue ja Florence Vidor. Kolme naista (1924) oli leikkisä vain ulkokuoreltaan; syvemmällä tasolla se kosketti kuvauksella vanhuuden pelosta ja rahan vallasta äidin (Pauline Frederick) näkökulmasta. Kuvallisesti huikea Kielletty paratiisi (1924) oli paluu ivaileviin historiantulkintoihin, tyrannina kerrankin nainen: Pola Negri Katariina Suurena.

Lennokas väärinkäsitysten ilotulitus Lady Wintermeren viuhka (1925), pääosissa Ronald Colman ja Irene Rich, veti vertoja Oscar Wilden näytelmälle, vaikka siinä ei käytetty yhtään Wilden lentävää lausetta. Paras Wilde-filmatisointi sai myös suuren kriitikon Edmund Wilsonin kiitoksen.

Ihmeellisten seurapiirikomedioiden sarjan päätti jazz-aikakauden komedia Sellaista on Pariisissa (1926). Lähtökohtana on kaksi paria ja kävelykeppi, ja huipentumana on loistava kubistinen charleston-jakso.

Ylioppilasprinssi eli Vanha Heidelberg (1927) perustui suosikkinäytelmään ja -operettiin (Sigmund Romberg). Ramon Novarro ja Norma Shearer saivat pääosat MGM-romanssissa, jossa satiirin tilalla oli mahdottoman rakkauden tragedia.

Lubitschin viimeinen mykkäelokuva Ikuinen rakkaus (1929) oli tarina Sveitsin Alpeilta Napoleonin aikoina. Aseen riisuminen vie elinkeinon kapinalliselta metsästäjältä (John Barrymore), joka on myös pinteessä kahden naisen (papinserkun ja villin kyläntytön) välissä. Visuaalisessa tyylissä oli Murnaun vaikutteita. Elokuva esitetään restauroituna ääniversiona (UCLA).

-Antti Alanen, KAVAn Ernst Lubitsch-sarjan esittelyteksti

Terveisin: Juha Elomäki juha.elomaki@elokuvakeskus.fi 050 359 1357






© FILMIKAMARI 2003 Produced by Framesay